ONNELLISUUDESTA JA PARISUHTEESTA

Me ollaan oltu Aleksin kanssa naimisissa 8,5 vuotta. Meidän avioliitto on kokenut kolme raskautta, keskenmenon, kolme vauvavuotta, kolme äitiyslomaa ja hoitovapaata, kolme muuttoa, oman kodin ostamisen, opiskelua, vuorotyötä ja ei-vuorotyötä, läheisten menetyksiä ja nyt viimeisimpänä tämän ”korona-arjen”. Poikkeuskuukaudet ovat valitettavasti olleet monen avioliitolle tai parisuhteelle eropäätökseen johtanutta aikaa. Me sitä vastoin oltaisiin voitu jatkaa poikkeusajan malliin vielä pidempäänkin.

Kirjoitin blogiin huhtikuussa ajatuksia uuden arjen tuomista haasteista, mutta aika pian tuon postauksen jälkeen elämä alkoikin jo tasaantumaan. Mulla oli aluksi vaikeuksia heittäytyä täysillä elämään sitä muuttunutta arkea, jonka päättymisestä ei ollut mitään tarkkaa tietoa. Kevät jää kuitenkin meidän muistoihin onnellisissa merkeissä, koska saatiin olla koko perhe yhdessä kotona hetken aikaa, ensin muutamia viikkoja keväällä ja sitten vielä kesällä miehen kesälomakuukauden verran. Keväällä ja kesällä tein kahta palkatonta työharjoittelua päällekkäin etänä, ja kesällä ehdin olla pari viikkoa kassatätinäkin, eli ei meiltä kiirettäkään puuttunut, vaikka kotona saimmekin olla enemmän. Esikoisen etäkoulu sujui ongelmitta ihan loppuun saakka, ja siihen meillä panostettiin ihan kunnolla. Pienemmät jäivät päiväkodista kokonaan pois poikkeusolojen alettua, eivätkä he päiväkotiin enää koskaan todennäköisesti palaakaan. Eetu aloitti esikoulun ja Eveliinan hoitopaikasta me luovuttiin, kun aloitin elokuun alussa työt Puhdistamolla.

Meidän parisuhteelle tämä vuosi on ollut oikein suotuisa. Tai yhtä suotuisa varmaan kuin kaikki aiemmatkin vuodet, keväällä ja kesällä yhteistä aikaa vaan oli tarjolla oikein olan takaa, ja se oli ihanaa! Me ollaan muutaman viime vuoden aikana kehitytty kumppaneina tosi paljon, ja erityisesti keskustelutaitojen ja heittäytymisen osalta ollaan molemmat otettu valtavia harppauksia eteenpäin. Välillä tuntuu, ettei omaa onneaan tai onnellisuuttaan pitäisi täällä Suomessa niin kovasti hehkuttaakaan, mutta minäpä sen nyt kuitenkin teen. Me ollaan onnellisia, oltiin ennen koronaa ja ollaan edelleen.

Tuntuu, että erouutisia tulvii nyt sisään ovista ja ikkunoista, ja sen takia halusin kirjoittaa vähän vastakkaisesta aiheesta. Ihmisillä on mun näkemyksen mukaan Suomessa aika negatiivinen kuva elämästä ylipäätään. Halutaan ajatella pahinta, luoda draamaa toisten asioista ja iloitaan toisten epäonnistumisista. Onnettomuus tuntuu olevan onnellisuutta vahvempi normi, ja se on mun mielestä ihan kamalaa. Mitä ajatuksia sinussa herättää se, jos sanon, että meillä on onnellinen parisuhde, onnelliset lapset ja hyvin hoidetut lemmikit, asumme hyväkuntoisessa, siistissä kodissa, josta on karsittu pois kaikki turha tavara, olemme molemmat hyvissä työsuhteissa, hiilijalanjälki on meidän osaltamme keskivertoa pienempi, olemme harrastuksissamme menestyneitä ja elämään tyytyväisiä? Ärsyttääkö vai pystytykö rehellisesti olemaan onnellinen meidän onnestamme? Jokainen sana siitä on nimittäin totta.

Meidän parisuhde syvenee ja kehittyy vuosi vuodelta. Me marssittiin alttarille tosi nuorina, ja saatiin lapsia melkein nonstoppina alusta alkaen. Meidän parisuhde ja avioliitto on siis oikeastaan melkein kokonaan ollut pelkää vauvavuotta ja pikkulapsiarkea, enkä mä edes yhtään ihmettele, että miksi se nyt pikkulapsiarjen hiljalleen jäädessä taakse tuntuu entistäkin elinvoimaisemmalta. Me ollaan myös koko ajan tiedostettu se, miten juuri näinä vuosina parisuhteessa on vaarana lähteä lipumaan eri suuntiin, jos sitä parisuhdetta ei aktiivisesti huolleta ja ylläpidetä. Meidän parisuhde tuntuukin nyt enemmänkin meitä yhdistävältä ominaisuudelta, maailman luonnollisimmalta asialta, eikä erilliseltä, aikaa ja vaivaa vaativalta tekijältä, joka vain hatarasti pitäisi meidän perheen koossa. Mua harmittaa aina ihan kauheasti, jos kuulen, että avioliitto on päätetty vauvavuonna ja pikkulapsiarjen keskellä, ellei siihen liity päihteitä tai henkistä tai fyysistä väkivaltaisuutta. Lapsen saaminen on parisuhteessa aina kriisi. En tarkoita kriisillä sitä, että lapsi toisi kaikkien parisuhteeseen vain hankaluuksia ja erimielisyyksiä, vaan sitä, että se on kummankin vanhemman kohdalla iso muutos niin yhteisessä elämässä kuin omassa henkilökohtaisessakin elämässä. Vanhemman oma kokemus lapsena saadusta rakkaudesta ja välittämisestä määrittää tosi paljon sitä, kuinka se ennen oman ja omien vanhempien välinen kiintymyssuhde siirtyy parisuhteeseen kahden aikuisen väliseksi kiintymyssuhteeksi. Vauvan tullessa syntyy jälleen uusi kiintymyssuhde, kasvetaan vanhemmiksi, tulee valtava vastuu ja paljon todella isoja uusia tunteita lapsen eri kehitysvaiheissa. Ei ole mikään ihme, että samalla suhde kumppaniin muuttuu myös.

Mä itse koin imetysajat tavallaan parisuhteen kannalta haasteellisina ajankohtina. Oma läheisyyskiintiö tuli tosi nopeasti täyteen, kun vauva oli jatkuvasti rinnalla, ja sitten työnsin helposti miestäni kauemmaksi. Toisaalta koin suurta onnellisuutta siitä, että imetys sujui kaikkien kohdalla aivan mielettömän hyvin, ja samalla se aiheutti meidän parisuhteeseen etäisyyttä. Elin sellaisessa täydellisen äitiyden kuplassa. Mä oon tosi onnellinen, että me lopulta kolmannen kohdalla käytiin lyhyt pariterapiajakso läpi, joka osaksi keskittyi myös tähän kiintymyssuhteeseen ja läheisyyden käsittelyyn. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Sen kautta me opittiin tosi paljon siitä, miten meidän omat lapsuudet on voineet vaikuttaa meidän käytökseen kumppaneina, ja se taas oli sysäys sille, että käytin yhden kokonaisen vuoden oman minäkuvani uudelleenrakentamiseen ja sehän nyt tietysti parantaa oman elämänlaadun lisäksi myös yhteistä elämää.

Meidän yhteinen arki on nyt poikkeusolojen sanelemaan kotiarkeen verrattuna aivan päinvastaista. Meillä on perheen kanssa yhteistä aikaa vain viikonloppuisin. Teemme mieheni kanssa omasta toiveestamme vastavuoroja töissä, eli toinen kun tulee aamuvuorosta kotiin niin toinen lähtee iltavuoroon töihin, ja päinvastoin taas seuraavalla viikolla. Antti on koulussa aamusta iltapäivään ja Eetu käy eskaria sen ”pakollisen” eskariajan, eli yhdeksästä yhteen. Tämä tietysti tarkoittaa myös sitä, että meidän aikuisten yhteinen aika on hyvin rajallista, ja me palattiin ajassa taaksepäin siihen, kun olin töissä vielä toisessa elintarvikealan tehtaassa. Tämä arki on meille just nyt hyvä ja toimiva; Eve saa olla kotona, poikien ei tarvitse lähteä yksin kouluun tai eskariin eikä tulla tyhjään kotiin, ja meillä kaikilla on vapaat viikonloput. Sen lisäksi voidaan jakaa taloudellista vastuuta, ja kumpikin on sellaisessa työpaikassa, jossa viihdytään.

Työssä viihtyminen on mun mielestä ihan tosi tärkeä seikka, puhutaan sitten yksineläjän tai perheellisen onnellisesta arjesta, ja siitä voisin paasata vaikka kokonaan oman postauksen verran. Kiteytettynä kuitenkin haluan sanoa, että jos sä et viihdy sun työssä, työasiat jää vaivaamaan vapaa-ajalla, olet stressaantunut, nukut huonosti, et saa sovitettua työaikoja millään omaan luonnolliseen vireysrytmiisi tai jos vaikka työilmapiiri on huono eikä sen kehittämiseksi tehdä toimenpiteitä, niin kannattaa oikeasti miettiä, onko se työ sun ainoa vaihtoehto, vai olisiko parempi etsiä uutta paikkaa. Täysipäiväinen työ kuitenkin vie viikosta ihan hurjan määrän tunteja, ja jos sä kaikki ne tunnit ja vielä osan vapaa-ajastakin olet huonossa mielentilassa, niin miten se arki voisi koskaan olla niin onnellista kuin toivoisit? Mä esimerkiksi luulin ulkoa tulevien mielipiteiden ja paineiden vuoksi, että mun ON PAKKO päätyä jonnekin markkinoinnin johtotehtäviin tai olla todella menestynyt. Mutta eihän se niin ole. Mun elämän tärkein asia on perhe, ja mä teen töitä, koska se tukee mun perheen hyvinvointia. Uran luominen ei ole mulle tärkeää, vaan se, että työyhteisö on hyvä ja työ sellaista, ettei se vaikuta mun jaksamiseen negatiivisesti. Tässä yksi syy sille, miksen koskaan lopulta päätynyt hoitoalan töihin, vaikka sairaanhoitajaksi opiskelinkin. Vastuu muiden ihmisten terveydestä, välillä jopa elämästä, olisi ollut mulle liikaa, koska haluan olla vastuussa ainoastaan ja ihan täysillä vain mun perheen hyvinvoinnista, jos ymmärrätte mitä haen takaa. Tällä hetkellä olen sellaisessa työssä joka syö meidän yhteistä aikaa, mutta se ei verota mun jaksamista äitinä tai kumppanina, ja sen ansiosta viikonloput esimerkiksi eivät ole mulla ”töistäpalautumisaikaa” vaan ihan oikeaa, sataprosenttista perhe- ja parisuhdeaikaa. Nyt lähti vähän kiertoreitille, mutta mä koen tosi vahvaa intohimoa tähän aiheeseen liittyen.

Vähentynyt yhteinen aika on korostanut sitä, kuinka tärkeää on huomioida kumppania arjessa niillä kliseisillä, mutta ihan älyttömän tärkeillä pienillä teoilla. Kahvin keittäminen, kodin siistiminen ennen toisen kotiin pääsyä, koiran lenkittäminen toisen puolesta, kuulumisten kysyminen, oikeasti kuunteleminen ja toisen asioista kiinnostuminen ovat meidän parisuhteessa sellaisia asioita, joilla toista huomioidaan. Ja tietysti se, että pidetään kiinni myös niistä omista harrastuksista ja kannustetaan toisiamme niissä. Mä en esimerkiksi koskaan kiellä Aleksia lähtemästä treeneihin, kisoihin tai vaikka mökille, eikä hänen tosiaankaan tarvitsisi kuin vain ilmoittaa niistä minulle, niin silti hän aina kysyy lupaa, koska hän haluaa huomioida myös sen, että haluanko minä juuri niinä päivinä tehdä jotain yhdessä tai itsekseni. Eli se vastavuoroisuus ja toisen huomioiminen on meillä aina läsnä. Vaikka aina sanotaan, että pitäisi olla itsekäs ja tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, niin kyllä meillä mietitään sitä yhteistä tai toisen etua aina ensin. Kaikkien parisuhteisiin ei tietenkään istu samat neuvot, mutta ei toisen aidosta ja pyyteettömästä huomioimisesta luulisi ainakaan haittaa olevan kenellekään.

Huh, kylläpäs tuli melkoinen harhaileva ja poukkoileva postaus tähän blogitauon päätteeksi! Mutta hei, tästä taas kohti uutta ja onnellista päivää. Kivaa viikkoa kaikki!

-Heidi

Vastaa