IRTISANOIMME TAAPERON PÄIVÄKOTIPAIKAN

Meitä pidempään seuranneet tietävät, että olen voimakkaasti lasten kotikasvatuksen kannalla. Meidän lapset ovat olleet päiväkodissa vain aivan välttämättömiä aikoja, emmekä ole koskaan tarvinneet heille täyttä päiväkotiaikaa. Kaksi vanhinta olivat kunnallisessa hoidossa muutaman kuukauden, kun opiskelin ammattikorkeakoulussa Tampereella päiväopintoina ja olin iltoja töissä elintarvikealalla. Tuolloin mieheni oli valmistunut omista opinnoistaan ja sai vakituisen työpaikan. Meidän keskimmäinen oli silloin rehellisesti sanottuna aivan liian nuori päivähoitoon, vain 1,5 -vuotias, ja esikoinen täytti silloin kolme. Ajattelimme päiväkodin helpottavan meidän arkea, mitä se lastenhoitoa ajatellen tekikin. Sen tuoma henkinen taakka, lasten herättäminen heidän luonnolliseen unirytmiinsä nähden aivan liian aikaisin ja satunnaiset pitkät hoitopäivät kuitenkin söivät niin lasten kuin meidänkin jaksamista, ja tein päätöksen hidastaa opintoja ja lyhentää työaikaa. Se oli oikea päätös, ja arki helpottui huomattavasti. Keväällä 2017 jäin sairausloman kautta äitiysvapaalle. Kesällä 2017 syntyi Eveliina, ja syksyllä 2018 Antti aloitti esikoulun. Olin kotiäitinä syksyyn 2019 saakka. Tuo syksy toi tullessaan lopullisen irtisanoutumisen vakituisesta työstäni, uuden opiskelupaikan paikallisessa AMK:ssa monimuotototeutuksella ja uudet työkuviot. Esikoinen aloitti koulun ja kahdelle nuorimmalle haimme osa-aikaista päivähoitopaikkaa samasta päiväkodista, jossa pojat olivat olleen muutamaan vuotta aikaisemmin.

Meidän kokemus päiväkodista on aina ollut hyvin positiivinen; läheisessä päiväkodissa on osaava henkilökunta, ja he ovat ihmisinä lämpimiä, lapsirakkaita ja äärimmäisen luotettavia. Valitettavasti kiire ja suuret lapsimäärät ovat myös näyttäneet niitä huonojakin puolia, kuten pientä kiusaamista (esikoisen ollessa hoidossa) ja välillä vähän turhan kiireessä hoidettuja kohtaamisia. En tästä todellakaan voi syyttää hoitajia, he tekevät aivan varmasti parhaansa, mutta meillä on vanhempina päätösvalta siihen, millaisen varhaislapsuuden haluamme omillemme tarjota. Meidän perheessä lapset ovat aivan ehdottomasti ykkössijalla, ja heidän ehdoillaan teemme päätöksiä muussa elämässä, vaikka se tarkoittaisi välillä pienempiä tuloja tai oman ajan vähenemistä. Lapset kasvavat koko ajan, eikä mene enää kuin kolme vuotta ja he kaikki ovat päivät pois kotoa. Ajatelkaa, kolmen vuoden päästä meidän kuopuskin menee eskariin! Mulle yksi isoimmista elämää ohjaavista ajatusmalleista on se, että kannattaa miettiä sitä hetkeä, kun vanhana katsoo omaa elämäänsä taaksepäin. Minua kaduttaisi todella paljon, jos olisin tuhlannut näitä kultaisia, takaisinsaamattomia lapsuusvuosia lapsistani erossa. Tulee kuitenkin se päivä, kun he eivät enää olekaan koko päivää kotona eskari- ja koulutien alettua, sitten tulevat teinivuodet, ja lopulta he lentävät pesäsätä elämään omaa elämäänsä. Nämä muutamat vuodet ovat sitä aikaa, kun meidän lapset muodostavat lapsuusmuistojaan. Toivon omien lapsieni muistavat nämä vuodet rakkaudentäyteisinä, rauhallisina vuosina, en hektisinä päiväkotipäivinä. Olen itse elänyt suurperhelapsuuteni kotona äidin ollessa kotiäitinä, ja se oli parasta!

VANHEMPIEN MAHDOLLISUUS PRIORISOINTIIN

Jokaisella perheellä on oma elämäntilanteensa, enkä voi puhua kuin omasta puolestani. Haluan kuitenkin muistuttaa, että ihmiset tekevät itse omat ratkaisunsa, ja rakentavat elämäänsä omilla valinnoillaan. Vanhempien kiire ja stressi näkyy väistämättä kotona, mutta silti ihmiset eivät osaa tehdä ratkaisuja, jotka voisivat parantaa koko perheen elämänlaatua. Liian stressaava työ, kireä työilmapiiri, liian täyteen ahdettu kalenteri, lasten (tarpeettomat) harrastukset.. On paljon asioita, joista löytyisi varaa joustaa. Ihmettelen välillä sitä ajatusmallia, että hankitaan lapsia, mutta sitten halutaankin keskittyä esimerkiksi vain uraan. Miksi lapset laitetaan tosi varhain päiväkotiin, vaikka olisi mahdollista pitää heitä kotona pidempään? Tehdäänkö lapsia vain, jotta mahduttaisiin siihen yhteiskunnan normiin? Enkä oikeastaan halua nyt kuulla niitä kommentteja, että ”no meillä on ainakin ennen lapsia jo ollut niin kallis elämäntapa, ettei ole varaa jäädä hoitovapaalle”. Eikö lapsen kanssa oleminen ole niin merkittävää, että sitä kallista elämäntapaa voisi hieman muuttaa? On hyvä miettiä myös sitä, että onko jo muutenkin ylikuormittuneita päiväkoteja tarpeellista kuormittaa lisää (ja kyllä, jokainen lapsi kuormittaa hoitajia, vaikka olisi kuinka ihana ja kiltti viilipytty tahansa), vai voisiko sen oman lapsen paikan mahdollisesti vapauttaa sellaiselle perheelle, joka enemmän sitä tarvitsee? Näitä asioita kannattaisi jokaisen miettiä jo siinä kohtaa, kun perheen perustaminen tulee puheeksi kumppanin kanssa.

Isommalla tasolla kysymyksiä herättää se, että miksi vanhemilla on niin suuri oman ajan tarve tai miksi esimerkiksi ruuhkavuodet tai pikkulapsiaika koetaan niin raskaina, että vanhemmat lapset laitetaan hoitoon äidin ollessa vauvan kanssa kotona? Hoitopaikkojen jo pursutessa yli, eikö olisi kauaskantoisempaa löytää ratkaisuja vanhempien tukemiseen arjessa? Mikä vanhempia väsyttää? Olen itse nauttinut lasten kanssa kotona olemisesta enemmän kuin mistään muusta, enkä ole koskaan väsynyt vanhemmuuden vuoksi. Toisaalta taas olen aina ollut hyvä tiedostamaan omia tunteitani, ja karsinut rohkeasti elämästäni kuormittavia tekijöitä. Kuormittaako vanhempia tarve suorittaa liikaa?

KOTONA JA KERHOSSA

Lapsi ei tarvitse päiväkotiryhmää normaalien sosiaalisten taitojen kehittymiseen. Lapsi ei tarvitse sitä myöskään eskarivalmiuksen tukemiseen. On kuitenkin vanhempien tehtävä huomioida se, että kotihoidossa oleva lapsi saa sosiaalisten taitojen tueksi riittävästi kanssakäymistä muiden aikuisten ja lasten kanssa, eikä ole myöskään pahitteeksi kotona opetella jo aakkosia ja numeroita. Meillä oppimisen ja eskarivalmiuden tueksi on luettu paljon satuja ja leikkien varjolla opittu monenlaista. Lisäksi esimerkiksi netissä on paljon eri ikätasoille sopivia harjoituksia, ja Sanoma Pro:n kustantama Oppi ja Ilo -sarja on tarjonnut todella laajan pohjan kotona oppimiselle jo taaperoikäisestä lähtien. Jokainen lapsi oppii kuitenkin yksilöllisesti, eikä tällainen ”ylimääräinen” lasten kotiopetus ennen eskari-ikää ole edes välttämätöntä, jos se ei tunnu luontevalta oman perheen arkeen. Antti oppi lukemaan esikoulussa, Eetu 5-vuotiaana. Molemmilla matikkataidot olivat ennen eskaria aikalailla samalla tasolla, eli yhteenlaskut onnistuivat, mutta Eetu on harpannut matikkataidoissa nyt eskariaikana meidän kakkosluokkalaisen tasolle, ja laskee jo hänen koulukirjoissaan olevia kertolaskuja. Esikoisella mielenkiinnonkohteet ja persoonallisuus vievät enemmän taiteelliseen ja luonnontieteiden maailmaan, kun taas eskarilainen on todella kiinnostunut numeroista. Kuopuksen mielenkiinnonkohteet ovat edelleen leikeissä, mutta en kolmevuotiaalta halua muuta vaatiakaan. Kuten muissakaan asioissa, en tässäkään voi yeistää. On varmasti lapsia, jotka hyötyvät enemmän ryhmässä toimimisesta kuin kotona olemisesta, ja vanhempia joiden voimavarat, elämäntilanne tai terveys eivät riitä takaamaan lapselle riittävän monipuolista ja turvallista kotihoitoa. Sitten taas on meitä, joille koti on ainoa oikea paikka. Suurin asia, jota meidän lapset saavat päiväkotilapsiin verrattuna, on jatkuva oman vahemman läsnäolo. Lapsista ei tästä huolimatta ole tullut ujoja tai äiti- ja isiriippuvaisia, vaan uskon sillä olevan kauaskanoisia, positiivisia vaikutuksia heidän elämässään, aivan kuten omassanikin.

Ihan täysin ”kodin armoilla” eivät meidänkään lapset ole olleet, sillä pojat olivat Eveliinan vauvavuonna mukana iltapäiväkerhossa, johon he osallistuivat kolmena päivänä viikossa kolmen tunnin ajan. Kerhoon lapsia emme laittaneen oman ajan tai muun hoidollisen tarpeen vuoksi, vaan siksi, että se on hauskaa! Kerhossa askarrellaan, leikitään, lauletaan, tanssitaan, liikutaan ja retkeillään, ja siinä sivussa opitaan myös esimerkiksi ryhmässätoimimistaitoja. Kerho onkin ihan superhyvä lisä kotiarkeen, jos se vaan lapsesta tuntuu kivalta. Pojat rakastivat olla kerhossa, ja sitä kokeillaan myös Eveliinalle vuoden päästä. Eve on kuitenkin luonteeltaan enemmän sellainen koti-ihminen, kun taas pojat ovat aina olleet meneväisiä ja supersosiaalisia. Katsotaan mihin suuntaan tässä vuoden kuluessa edetään!

KAKSIVUOROTYÖ MAHDOLLISTI KOTIHOIDON

Syksy 2019 ja kevät 2020 toivat mukanaan meille useasti muuttuvaa arkea vaihtuvien työpaikkojen ja työharjoitteluiden myötä. Tuohon hetkeen osa-aikainen päivähoito kahdelle nuorimmalle oli tarpeen, mutta sen olisi voinut myös välttää. Jos olisin ollut viisaampi, olisin jatkanut hoitovapaatani tämän vuoden kesäkuuhun saakka, ja vasta sen jälkeen alkanut miettimään uutta työpaikkaa. Jokin sisäinen hätätila kuitenkin ajoi minut niihin ratkaisuihin, joita tein vuosi sitten, enkä voi kuin katsoa taaksepäin itselleni naureskellen. Kaiken sen vekslaamisen jälkeen on kuitenkin tuntunut entistä levollisemmalta nyt, kun olen päässyt takaisin kiinni säännöllisiin työaikoihin. Kaksivuorotyö takaa myös sen, että emme enää tarvinneet syksyn alettua hoitopaikkaa Eveliinalle. Otimme lapset pois päivähoidosta keväällä koronan takia, ja nyt syyskuun alussa irtisanoimme Eveliinan hoitopaikan lopullisesti. Keskimmäinen meni eskariin, ja esikoinen siirtyi kakkosluokalle, joten arki toki muuttui, mutta tässä kohtaa päiväkotiarki olisi tuonut siihen enemmänkin lisähaasteita kuin mitään hyötyä. Meillä on 24/7 aikuinen paikalla, Eve saa nukkua niin pitkään kuin suinkin haluaa, eikä poikien tarvitse olla kotona yksin. Aamuisin on enemmän aikaa, ja koirakin tykkää pitkistä aamulenkeistä nopeiden pissatuksien sijaa. Voisin luetella hyviä puolia meidän arkeen liittyen vaikka kuinka paljon. Ainoa negatiivinen puoli on se, yhteinen aika puolison kanssa on vähissä ”läpsystä vaihto -arkea” elettäessä, mutta lapsille tämä ratkaisu on todella arvokas ja turvallinen. Mekin opimme jatkuvasti uusia parisuhderutiineja ja kyllähän tämä ainakin pakottaa panostamaan niihin pienen pieniin huomionosoituksiin, joita ei välttämättä ollut silloin, kun saimme viettää viikolla enemmän aikaa yhdessä.

Vanhempana olen näiden vuosien aikana oppinut sen, että mihinkään ei ole kiire. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin lapset kasvavat ihan älyttömän nopeasti, ja päivät kuluvat kuin siivillä. Jos tästä ajasta haluaa oikeasti nauttia, niin täytyy pystyä kompromisseihin ja antaa aikaa yhdessäolemiselle. Aikuisen elämässä kyse on vain muutamista vuosista, mutta lapselle se on koko lapsuus, jota hän vanhempana muistelee.

Vastaa