Isänpäivä 2019

Huom. Meidän lapset valitsivat kuvat tähän postaukseen. Pyysin valitsemaan kuvia mun melkein 10000 kuvaa sisältävältä kovalevyltä, ja kiinnittämään erityisesti huomiota sellaisiin kuviin, joista tulee mieleen iskä. Valinnat eivät olis voinut mennä enempää nappiin. Aitoja hetkiä, ei poseerausta tai ennakkoasettelua. <3

Mun mies on paras isä meidän lapsille monestakin syystä, mutta kaikkein eniten itse arvosta sitä, että hän on läsnä. Aleksin paikkaa ei voi koskaan ikimaailmassa kukaan muu korvata meidän lasten elämässä, ja sen vuoksi jokainen päivä, jokainen yhdessä vietetty minuutti on kullanarvoinen. Me molemmat tultiin vanhemmiksi tosi nuorina, hädin tuskin parikymppisinä. Matka vanhemmuuteen on ollut koko tämän seitsemän vuoden mittainen seikkailu, tai ehkä ennemmin tutkimusmatka. Jokaisen mutkan ja mäen takaa on löytynyt jotain uutta opittavaa. Matka jatkuu edelleen, ja musta on ihanaa, että saan jakaa sen just Aleksin kanssa. Parasta on ollut seurata, kuinka hän on vuosi vuodelta yhä enemmän kasvanut omanalaiseensa, uniikkiin ja voimakkaaseen iskän rooliin.

Aleksi on meistä se jämerä vanhempi, joka ei repeä nauramaan (ihan joka kerta), kun pitäisi hieman topakammin komentaa. Hän on vahvempi, ja jaksaa lennättää meidän ekaluokkalaistakin vielä katonrajassa ja nostaa kaikki kolme yhtä aikaa reppariin. Aleksi on se, joka antaa meidän lapsille enemmän ”musiikkikasvatusta” ja jonka ansiosta meidän lapsille on kehittynyt mieltymys myös raskaampaan musiikkiin. Hän antaa lapsille tilaa toteuttaa luovia leikkejä, jotka ehkä lopulta ovat levinneet koko asunnon mittaisiksi lelumeriksi, mutta hänellä on myös enemmän kärsivällisyyttä kannustaa lapsia itse siivoamaan sotkut pois.

Aleksi on myös se, joka useammin käyttää koiran lenkillä ja ottaa lapset mukaan, satoi tai paistoi, kun mä itse suosin sellaista ”äkkiä alta pois” -taktiikkaa huonolla kelillä. Aleksi on ottanut lapsia mukaan myös SRA -treeneihinsä, mikä on mun mielestä ihan hurjan kiva juttu! Mä en itse tykkää aseista, ja ehkä vähän pelkäänkin niitä, mutta Aleksin seurassa kukaan ei voisi olla paremmin turvassa ampumaradalla. Aleksi on vastuullinen aseenkäyttäjä, ja samanlainen hän on myös vanhempana. Hän jaksaa opettaa, toistaa ja kannustaa, ja hänen ansiostaan meidän kaikki kolme lasta osaa asioita, joita itse en olisi voinut heille opettaa.

Mun suhde omaan isääni aika pitkälti katkesi vuosia sitten, ja ajoittain koin hänet lapsenakin jokseenkin etäiseksi hahmoksi mun elämässä. Mulla on toki myös kivoja muistoja hänestä, ja muistan esimerkiksi edelleen, miltä hänen partavetensä tuoksui, kun hän antoi lähtöpusun töihin lähtiessään. Hassua, koska viimeisestä pususta taitaa olla jo jotain 17 vuotta aikaa. Mun isi kuoli tasan neljä vuotta sitten, 11.11.2015. Meillä oli monilta osin erilaiset arvot, ja lopulta tein 17-vuotiaana päätöksen olla pitämättä häneen yhteyttä. En tiedä tulenko katumaan sitä, mutta välillä mietin, että kuinka hän olisi voinut olla osa meidän elämää. En usko, että se olisi voinut olla mahdollista. Ehkä sen vuoksi mä just muistelenkin mun isää lähinnä hyvällä, koska mulla on kaikkein tarkimmat muistot niistä lapsuuden hyvistä hetkistä. Sen vuoksi mun kaipaus häntä kohtaan onkin sellaisella hyvin lapsenomaisella tasolla; jotenkin aina on ikävä, ja vaan odottaa, että se tulee kotiin. Vaikka niin ei koskaan tapahdu enää. Oman mutkikkaan isäsuhteen vuoksi koen tärkeänä vaalia Aleksin ja lasten välistä vuorovaikusta, ja olen kiitollinen niistä uusista isään tai rakkaaseen edesmenneeseen ukkiini verrattavista hahmoista, joita elämääni on tullut avioliiton myötä.

Olen kirjoittanut tästä jo varmaan kymmenen kertaa, mutta isän- ja äitienpäivää ei nosteta meillä mitenkään erityiselle jalustalle. Meidän mielestä kaikki se kunnioitus, huomioonottaminen ja rakkaudesta tehdyt teot täytyy pystyä toteuttamaan arjessa, eikä kiteyttää yhdeksi päiväksi vuoteen. Eilen, kun meillä vietettiin mun miehen seitsemättä isänpäivää, nousin lasten kanssa aamulla seitsemän jälkeen ja annettiin iskän nukkua pitkään. Niin oltaisiin tehty ilman isänpäivääkin, koska hänellä oli iltavuoro (18-02), joten pitkät yöunet olisivat tulleet muutenkin tarpeeseen. Leivottiin lasten kanssa sämpylöitä, ja kun mieheni nousi sängystä, lapset antoivat hänelle innoissaan koulussa ja päikyssä tehdyt isänpäiväkortit. Iltapäivällä leivottiin mokkapaloja ja touhuttiin samoja juttuja kuin muutenkin sunnuntaisin. Siinä se meidän isänpäivä sitten olikin, tavallista sunnuntaielämää, ei stressiä tai ”pakko tehdä sitä ja tätä” -ajattelua. Ja siksi se olikin taas ihan täydellinen päivä. Täydellinen isänpäivä, ja täydellinen tavallinen sunnuntai.

Terkuin Heidi

Somet
error

Posted by

Moikka! Olen Heidi, 25-vuotias bloggaaja, harrastevalokuvaaja ja kotiäiti Pirkanmaalta. Blogini on kokoelma minulle tärkeitä asioita, kuten kestävän kehityksen mukaista muotia, sisustusta sekä vegaanisuuteen liittyviä teemoja. Myös lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä aiheita käsitellään, ja mukaan mahtuu myös kaikenlaisia onnellisuuteen, terveyteen ja liikuntaan liittyviä teemoja.

Vastaa