Sosiaalinen jännittäminen

Kirjoitin Melkein 27 -postauksessa siitä, että voin tällä hetkellä hyvin ja olen sinut itseni kanssa. Se on totta, en koe tarvetta muuttaa elämässäni tai itsessäni mitään. Kamppailen kuitenkin edelleen ajoittain sosiaalisen ahdistuksen kanssa, joka kumpuaa jostain muualta. Minulla ei ole koskaan diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelkoa, enkä oikeastaan ole sen vuoksi koskaan hoitoon hakeutunutkaan. Se nostettiin kuitenkin esille vuonna 2014, kun kävin neuvolapsykologikäynneillä muista syistä, ja tunnistankin itsessäni joitain sen piirteitä.

Suurimman osan ajasta olen iloinen, hyväntuulinen, sosiaalinen ja ylpeästi elämääni elävä tyyppi, mutta välillä tulee aikoja, kun elän sellaisessa usvassa, ja kaikki tuntuu ahdistavan. Erityisesti koen ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, esimerkiksi koulussa tai kaupassa, ennen töissäkin. Olen niin onnellinen, että tällä hetkellä pystyn työskentelemään kotoa käsin. Ruokalakammosta olen kärsinyt lukiosta saakka, ja se liittyy hyvin vahvasti sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen. En ole syönyt ruokaloissa lukion ensimmäisen luokan jälkeen, enkä niihin halua koskaan enää mennäkään.

Ahdistuminen sosiaalisista tilanteista saa mut tuntemaan oloni välillä todella oudoksi, ja tuntuu, että se erottaa mua todella räikeästi muista ihmisistä. Tiedän, että sosiaalisten tilanteiden pelko on hyvin yleistä, ja moni kärsii samoista asioista, mutta jokaisen on silti opittava käsittelemään ahdistuksen tunteita omilla keinoillaan. Hankalinta on varmaankin hyväksyä se, että vaikka kuinka haluaisin koota itseni ja kävellä ihmisiä täynnä olevaan huoneeseen täysin itsevarmana ja tuntea kauhun sijasta innostusta, niin teidän, etten tule pääsemään tästä koskaan täysin eroon.

Sitä tunnetta on tosi vaikea kuvailla. Sydän hakkaa, tuntuu, että kaikki tuijottavat ja miettivät, että mitä tuo tekee, mitä se tekee täällä. Epävarmuus ja ahdistus vain iskevät hyökyaallon lailla, eikä haluaisi mitään muuta niin paljon kuin vajota maan alle kaikkien näkymättömiin. Tilanteen jälkeen päätä särkee ja väsyttää ihan valtavasti. Mutta jos menen huoneeseen, jossa on lisäkseni vain yksi ihminen, kaikki on hyvin; voin jutella vaikka kuinka pitkään ja olla oma iloinen itseni.

Luulin pitkään, että sosiaalisten tilanteiden jännittäminen liittyy ainoastaan epävarmuuteen itsestäni, mutta kyse ei ole siitä, ei ainakaan täysin. Se on enemmänkin ominaisuus, joka minussa on. Täytyy vaan hyväksyä se, että en tule koskaan tuntemaan oloani täysin luontevaksi esimerkiksi messuilla, juhlissa tai kaupungilla pyöriessä, mutta voin etsiä keinoja helpottaa niitä tilanteita. Toki tämän ominaisuuden takia olen joutunut jättämään paljon asioita väliin; olen käynyt esimerkiksi vain parissa blogitapahtumassa, mihin minut on kutsuttu, ja jättänyt menemättä noin 90 prosenttiin niistä. Myös monet työhaastattelut on jäänyt näkemättä sen vuoksi, että ne on toteutettu ryhmähaastatteluna.

Sosiaalinen jännittäminen ei ole vaikuttanut onneksi ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, mutta pidän ystäväpiirini mieluiten silti hyvin pienenä ja tiiviinä; en halua päästää ihmisiä liian lähelle enkä luoda uusia ystävyyssuhteita, jos elämäntilanteet tai ajatusmaailma eivät kohtaa riittävästi uuden ihmisen kanssa. Hyvästä ystävyyssuhteesta ihminen saa paljon positiivista energiaa ja hyvää mieltä, kun taas huono ystävyyssuhde tuntuu kuluttavalta. Toisin kuin moni muu, en itse koe tarvetta etsiä uusia ihmisiä elämääni, vaan keksityn mieluummin niihin, jotka siellä jo ovat. Vaikkakin kolmen lapsen äitinä, opiskelijana ja työelämässä olevana tuntuu, ettei aikaa ole riittävästi edes nykyisille rakkaille ihmisille.

Kaikista eniten viihdyn yksin tai oman perheen keskuudessa. Tarvitsen todella paljon aikaa akkujen lataamiseen omissa oloissani, ja esimerkiksi kauppareissun jälkeen oma sosiaalinen lataukseni on jo ihan liian täynnä. Kyllähän se tuntuu välillä oudolta, ja tämän jakaminen blogiin saa olon tuntumaan hieman haavoittuvaiselta. En halua tehdä itsestäni säälin kohdetta tai luoda itselleni väkisin mitään erityispiirteitä, usein omien heikkouksien esille tuominen on sama asia kuin saisi leiman otsaansa. Mun mielestä on kuitenkin tärkeää kirjoittaa tästä, koska samalla sanon ahdistukselle, että ”tiedän sun olevan siellä, mutta sä et koskaan tule määrittelemään sitä, kuka minä olen”.

Terkuin Heidi

Somet
error

Posted by

Moikka! Olen Heidi, 25-vuotias bloggaaja, harrastevalokuvaaja ja kotiäiti Pirkanmaalta. Blogini on kokoelma minulle tärkeitä asioita, kuten kestävän kehityksen mukaista muotia, sisustusta sekä vegaanisuuteen liittyviä teemoja. Myös lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä aiheita käsitellään, ja mukaan mahtuu myös kaikenlaisia onnellisuuteen, terveyteen ja liikuntaan liittyviä teemoja.

Vastaa