Melkein 27

Täytän 27-vuotta tämän viikon sunnuntaina.

Sain ensimmäisen synttärikortin tänään, joka onnitteli tulevasta juhlapäivästä ja toivotti onnea myös opintoihin. Kortin kannessa komeili kesäinen kuva kukkakuormallisesta polkupyörästä. Kortin saaminen hymyilytti; on tietysti ihanaa, kun läheiset muistavat. Eilen sain lahjaksi marjakanervan ja se koristaa nyt terassia muiden kanervien kanssa.

Päätin 22-vuotiaana, että tästä eteenpäin täytän jatkossakin aina 22, joten nyt tulisi kuudes 22. syntymäpäivä eteen. Ehkä tänä vuonna kuitenkin otan itseäni niskasta kiinni ja lopetan tämän naurettavan ikäkriiseilyn.

Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2009 helmikuussa, ostin Kuopion keskustan Suomalaisesta Kirjakaupasta paksun muistikirjan päiväkirjaksi. Sen vuoden lokakuussa täytin 17, ja tein päiväkirjaan listan asioista, joita haluaisin saavuttaa kymmenen vuoden sisällä. Siinä luki näin: ”Kymmenen vuoden päästä haluan: olla aikuistunut, asua omassa kodissa, olla onnellisempi kuin nyt, opiskella jotain kivaa, olla laihempi, olla äiti, enkä halua muistaa yläasteesta tai lukiosta mitään ja jos muistan, niin haluan liittyä kaksseiskaklubiin. ”

Mulla oli tuolloin aika huono olla itseni kanssa. Ajattelin maailmasta todella ristiriitaisesti, eikä mulla ollut käsitystäkään siitä, kuka mä oikeasti olen. Voi sitä teiniangstin kukoistuskautta. Onneksi aikuistumisen mukana tapahtui myös hieman asennemuutosta ja itsetutkiskelua, ja nykyään olen paljon enemmän kuin mitä osasin toivoakaan kymmenen vuotta sitten.

Todellisuudessa olen 27-vuotiaana kolmen lapsen äiti, vaimo, asunnonomistaja, töissä markkinoinnissa, bloggaaja, lukion ja ammattitutkinnon suorittanut tradenomiopiskelija, rohkeammin omaa tyyliään kohti menevä, terve, onnellinen ja itsevarmempi kuin koskaan.

Musta tuntuu, että 25. ikävuoden jälkeen sellaisten ylimääräiset paineet elämästä on kadonneet. Ei tarvitse ottaa niin paljon stressiä ulkonäöstä, opiskelusta, töistä eikä tarvitse jatkuvasti suorittaa elämää niin täysillä. Olen aina ollut suorittaja, ja se on antanut paljon hyvääkin, kuten hyviä arvosanoja koulusta ja se myös potkii jatkuvasti kehittämään itseään. Nykyään osaan kuitenkin myös relata välillä, ja on niin paljon helpompi hengittää. Olen tuhlannut elämästäni ihan liikaa aikaa sen miettimiseen, mitä muut ajattelee musta. Esimerkiksi en ole koskaan aiemmin uskaltanut tuoda esille meikillä tai vaatteilla sitä tyyliä, joka on kiehtonut minua jo vuosikaudet. Ajattelin, että eihän äidit nyt näin voi pukeutua tai meikata. Eihän äidit voi tuolla juosta metallikeikoilla, tai tuhlata rahaa uusiin levyihin. Ja eihän äidit missään nimessä voi kuunnella kajareista täysillä dödistä, ainakaan jos joku on kylässä tai auton kyydissä.

Kyllä muuten voi, ja näin tapahtuu myös.

Kyllähän sitä kuulee, ettei tässä iässä vielä mitään aikuisia olla tai tiedetä oikeasti elämästä yhtään mitään. Kaikki on niin yksilöllistä. Kyllä mä kuitenkin kolmen lapsen äitinä ja jo yli kymmenen vuotta työelämässä olleena voin sanoa olevani ihan aidosti aikuinen, vaikka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä sitten kokemusta todennäköisesti onkin kaikesta vielä enemmän. Ja on elämässä niitäkin osa-alueita, joista en sitten oikeasti tiedä mitään, kuten esimerkiksi monille niinkin arkinen asia kuin humalatila. En tiedä mistään viikonloppuryyppäjäisistä, hulluista kotibileistä, viskien mauista tai siitä, miltä krapula tuntuu. Tämä on sellainen elämänalue, jonka olen tarkoituksella jättänyt kokematta. Tai lähinnä se on ihan luonnollisesti jäänyt pois, koska sellainen elämäntyyli ei ole minua varten.

En ole myöskään nähnyt ja kokenut monia paikkoja maapallolla, sillä en matkustele. En tiedä millaista on olla aikuisena sinkku, en tiedä millaista on elää suurkaupungissa, enkä tiedä millaista on olla työtön. Samalla tavalla moni muu ikäiseni ei sitten taas tiedä lapsiperhearjesta, parisuhteesta, avioliitosta tai esimerkiki vegaanisuudesta. Silti me kaikki kasvetaan aikuisiksi, meillä on oma kokemus elämästä, joka muovaa meitä koko ajan. Mun mielestä kaikkein parasta aikuistumisessa on itsevarmuuden kehittyminen. Uskallan huoletta sanoa omat mielipiteeni ja varsinkin sanoa ei. Okei, on tilanteita joissa olen edelleen liian kiltti, enkä tietenkään halua tarkoituksenmukaisesti pahoittaa kenenkään mieltä, mutta osaan pitää puoleni. En myöskään ajattele niin mustavalkoisesti enää äitiydestä, vaan uskallan rohkeammin tuoda omaa persoonaani esiin joka päivä.

Kymmenen vuoden päästä olen täyttämässä 37. Kuulostaa just nyt pelottavalta, koska 40. ikävuosi siellä jo häämöttää. Silloin meillä on 17-, 15, ja 12-vuotiaat lapset, eli yksi heistä on toisen asteen opinnoissa, toinen yläkoulussa ja kolmas vielä alakoulussa. Ajatelkaa, jos kymmenen vuoden päästä meidän Antti ostaisi paksun muistikirjan Kuopion keskustan Suomalaisesta Kirjakaupasta, ja kirjoittaisi sinne, mitä haluaa kymmenen vuoden päästä saavuttaa. Toivon hänelle paljon rohkeutta ja intoa olla aidosti oma itsensä, ja pidän häntä aivan taatusti sitten lujasti sylissä kaiken sen teinimyllerryksen keskellä.

On kivaa olla aikuinen. On kivaa olla melkein 27.

Terkuin Heidi.

Somet
error

Posted by

Moikka! Olen Heidi, 25-vuotias bloggaaja, harrastevalokuvaaja ja kotiäiti Pirkanmaalta. Blogini on kokoelma minulle tärkeitä asioita, kuten kestävän kehityksen mukaista muotia, sisustusta sekä vegaanisuuteen liittyviä teemoja. Myös lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä aiheita käsitellään, ja mukaan mahtuu myös kaikenlaisia onnellisuuteen, terveyteen ja liikuntaan liittyviä teemoja.

Vastaa