Ekaluokkalaisen äiti – tukea somesta

Uusi lukuvuosi on jo hyvässä vauhdissa puksuttamassa eteenpäin; some on täyttynyt kuvista, joissa harvahampaiset ekaluokkalaiset hymyilevät innostunut ja elämäniloinen virne kasvoillaan, ja blogipostauksista lasten ensimmäisistä koulupäivistä. Olen itsekin Instagramin Storyssa kertonut Antin ekaluokan aloituksesta ja siihen liittyvistä jutuista, ja varsin innokkaana olen siis seurannut myös muiden ekaluokkalaisten äitien ja isien fiiliksiä tästä syksystä. Sitten taas toisaalta olen hieman hämmentyneenä seurannut, joidenkin ärsyyntyneitä kommentteja ja keskusteluja siitä, ettei jaksaisi jatkuvasti ottaa vastaan somevirrassa ja omassa feedissä toisten muksujen asioita, tai ettei siitä tarvitsisi koko aikaa olla mainitsemassa. ”Kyllä mä uskon, sun vauva on nyt ekalla. Vau”. Omalle kohdalleni ei ole tällaista kommentointia vielä sattunut, mutta sen sivusta seuraaminenkin hieman puistattaa. Toivoisinkin, että kaikki marinamurisijat pieneksi hetkeksi pysähtyisivät miettimään, ja sitten ohittaisivat asian joko jatkamalla feedinsä selaamista eteenpäin tai blokkaamalla kaikki itseään ärsyttävät tyypit somessa. Aina ei tarvitse kommentoida negatiivisesti, ratkaisut oman somemukavuutensa eteen voi tehdä kaikessa hiljaisuudessa. Sen kuvan tai postauksen takana on luultavasti ihan valtava tunnelataus, sekoitus ylpeyttä ja huolta; onhan tämä meille ekaluokkalaisten vanhemmillekin uuden alku. Ja olisihan se hei aika outoa, jos itse kävisin esimerkiksi lemmikistään postaavan someen marisemassa, että hei, sun koiran temput ei kiinnosta, voitko kuvata mieluummin vaikka kukkaruukkua. Somessa on se aivan uskomattoman ihana puoli, että itse voi valita, mitä haluaa seurata. Ja parasta on se, että sieltä voi löytää ihan mielettömästi vertaistukea! Halusinkin tulla nyt kertomaan ajatuksia hieman eri näkökulmasta ensimmäisen luokan alkuun liittyen; miltä tuntui äidistä, ja miksi haluan puhua siitä somessa?

Kun ekaluokka alkaa, rohkeutta vaaditaan lasten lisäksi myös vanhemmilta. Alahuuli alkaa herkästi väpättää koulun ovella niin ekaluokkalaisella kuin aikuisellakin, sydän hakkaa ja eikä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Minulta ainakin vaadittiin todella paljon rohkeutta saattaa esikoinen, minun ensimmäinen vauvani, kaikkeni hänelle hänen syntymänsä jälkeen antaneena koulun ovelle, ja päästää hänet vieraan opettajan mukaan kohti tuntematonta. Rohkeutta vaadittiin, koska en voi tietää etukäteen mitä tapahtuu; täytyy vain luottaa siihen, että kaikki menee hyvin.

Koulun aloittaminen on iso juttu, ja vaikka se tuntui todella oikealta, niin se on kuitenkin jollain tavalla myös irti päästämisen aikaa. On ihmeellistä, kun on tehnyt melkein seitsemän vuoden ajan huolellista ja varovaista työtä, pitänyt pientä sylissä, lohduttanut, kannustanut ja hoivannut, ja yhtäkkiä siinä sylissä ei olekaan enää se pieni vauva tai taapero, ei edes eskarilainen, vaan koululainen. Ihan oikea ekaluokkalainen. Ensimmäinen kouluvuosi vaatii meitä vanhempia päästämään varovasti irti siitä pienestä kädestä, luottamaan ja olemaan rohkea. Täytyy vaan uskoa, että se lapsi osaa jo ihan oikeasti itse käydä vessassa, huolehtia päälleen ulkovaatteet, muistaa omat koulukirjansa pulpetista reppuun, ja uskokaa tai älkää, kävellä itse koulusta kotiin. Kouluvuosi myös opettaa lapsia puhumaan mieltä painavista asioista, sillä vanhemmat eivät ole enää paikalla koko ajan; on sanottava, jos jokin askarruttaa.

En tiedä muista, mutta minulle lapsen koulunalku on ollut myös henkilökohtaisen kasvun ja itsetutkiskelun paikka. En olisi ikinä uskonut kuinka vahvasti se vaikuttaakaan, tai kuinka paljon voi esimerkiksi nolottaa olla ainoa vuolaasti vollottava äiti koulun pihalla -vielä kolme viikkoa koulunalun jälkeen. Ajattelin, että tähän voi valmistautua, ja esimerkiksi tehtiin kesällä tosi paljon kivoja juttuja juuri sitä ajatellen, että syksyllä sitten täytyy tsempata, eikä vapautta tai yhteistä aikaa ole enää niin paljon. Olin aika varma myös siitä, että eskari on varmasti tehnyt minusta valmiin koululaisen äidin. Mutta ei. Kun koulu alkoi, ei kesälomalla ollut enää mitään merkitystä. Ei ollut väliä sillä, kuinka valmis poika oli koulunalkuun, tai me vanhemmat. Edes se paljon puhuttu arkirytmin ja rutiinien luoma turvallisuus ei tuntunut miltään sen rinnalla, että esikoinen jäi kouluun, ja itse palasin kotiin kahden pienen luokse. Olihan se hulinaa sekin, mutta yksi oli silti poissa, ja hänen jälkeensä jättämä hiljaisuus oli todella kivuliasta. Kivuliaammaksi se muuttui, kun pienet aloittivat päiväkodin syyskuun alussa.

Koulun ja päikyn aloittaminen muuttaa elämää väistämättä, eikä siihen minun mielestäni voi koskaan olla täysin valmis. Kun on vuosia ollut täysipäiväisesti äiti (tai isä), niin nyt on joutunut väkisinkin miettimään, että kukas minä sitten olenkaan silloin, kun olen yksin, ja olen vain minä ja vastaan vain itselleni (ja esimiehelleni, jolle teen töitä kotoa käsin). On ensisijaisen tärkeää muistaa muutoksenkin hetkissä olla ystävä myös itselleen, koska itsestään huolehtiminen auttaa todella paljon löytämään itsestään uusia ja miksei vanhoja äitiyden jalkoihin jääneitäkin puolia. Täytyy olla avoin muutokselle, se ei aina ole pahasta.

Olen kyllä tosi iloinen siitä, että täällä Antin koulussa opettajat ovat ihania ja avoimia, ja heihin saa helposti yhteyden esimerkiksi Wilman kautta. En tiedä onko varsinaisesti opettajien tehtävä saada vanhemmille aikaiseksi luottavainen ja varma olo lasten koulunaloituksesta, mutta minulle ainakin sellaisen olon tuo se, että esikoiseni kokee olevansa koulussa turvassa ja onnellinen. Se on ainoa asia millä on merkitystä. Voisikin siis ajatella, että vaikka lapset ehkä irtautuvatkin vähän vanhemmistaan koulun alkaessa, niin samalla heidän elämäänsä tulee paljon uusia ihmisiä, opettajia ja kavereita. Uudet ystävyyssuhteet ja kouluvuodet auttavat meidän lapsista kasvamaan upeita, valloittavia ihmisiä. On silti vaikeaa käsittää, mihin katosi aika vastasyntyneen ensikosketuksen ja ensimmäisen koulupäivän loppumisen väliltä. Minulla on viimeisen kahden kuukauden aika ollut niin paljon erilaisia tuntemuksia ja mielialoja, että olisin varmaan tullut hulluksi, jos en olisi kuullut muidenkin käyvän läpi samankaltaisia ajatuksia. Kaiken ikävän, jännityksen ja hämyisen tunnemyrskyn takana olen jostain kumman alkukantaisesta syystä kuitenkin täydellisen tyyni ja jotenkin varma.

Tämän sanottuani haluan painottaa, että minun mielestäni on ihan mahtavaa, kun vanhemmat jakavat somessa tuntemuksia lastensa uuden koulutaipaleen alusta. Siitä on ollut minulle ainakin ihan älyttömästi apua, kun on nähnyt miten muutkin pärjäävät. Tai jos jollain on ollut vaikeampaa, niin on itsellä ollut jotain keinoja sitten taas eteenpäin annettavaksi. Minä en ole aina se kaikista sosiaalisin tyyppi somen ulkopuolella, ja minun on vaikea puhua ääneen vaikeita asioita. Sen takia kirjoittaminen ja some ovat minulle varmaan niin tärkeitä elementtejä. Tähän varmaan Ukki sanoisi, että miten sinä olisit tyttö pärjännytkään ilman noita vekottimia. Niinpä, mutta onneksi elämme vuotta 2019; aikaa, jolloin tökkäyksen kohteena oleminen on jo niin lame, eikä uuden tukiverkoston luomiseen kulu kuin muutama klikkaus.

Ihan mahtavaa alkanutta syksyä kaikille! <3

Somet
error

Posted by

Moikka! Olen Heidi, 25-vuotias bloggaaja, harrastevalokuvaaja ja kotiäiti Pirkanmaalta. Blogini on kokoelma minulle tärkeitä asioita, kuten kestävän kehityksen mukaista muotia, sisustusta sekä vegaanisuuteen liittyviä teemoja. Myös lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä aiheita käsitellään, ja mukaan mahtuu myös kaikenlaisia onnellisuuteen, terveyteen ja liikuntaan liittyviä teemoja.

Vastaa