Mitä meille kuuluu?

Viimeinen vuosipuolikas alle kouluikäisen äitinä on startannut, enkä voisi olla yhtään onnellisempi kuin juuri nyt. Eikun hetkinen, annas kun mietin uudelleen.. Meillähän on sairastettu marraskuusta saakka, pojan epäkäslihas on revähtänyt, ja odotan kauhulla viimeisen imetystaipaleen päättymistä. Voidaanko me oikeasti olla onnellisia? Vastaus on kyllä, kaikesta tästäkin huolimatta, olen juuri nyt todella onnellinen ja kiitollinen elämästä, jota elän.

Rakastan helmikuuta, valkoisina huurtavia puita ja alati lisääntyvää auringonvaloa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu, etten oikeastaan edes malttaisi luopua talvesta. Onneksi kevääseen (a.k.a kevätpäivänseisaukseen, josta katson kevään alkavan) on vielä yli kuukausi aikaa. Yli kuukausi aikaa laskea pulkkamäkeä, seurata esikoisen uskomattomia hiihtotaitoja ja hioa hänen kanssaan yhdessä luistelua vielä ennen jäiden sulamista. On aikaa tehdä lumiukkoja, pukeutua muhkeisiin kaulahuiveihin ja löysään neulepaitaan, ja aikaa taistella miehen kanssa siitä, kuka lähtee käyttämään koiran myöhäispissillä 20 asteen pakkasessa.

Sairastelukierre ja välikohtaus eskarissa

Joulun jälkeen aika on mennyt jotenkin erityisen nopeasti, enkä voi vähätellä meidän uskomattoman sairastelukierteen vaikutusta tähän. Sairastelu alkoi marraskuussa ja uskokaa tai älkää, jatkuu yhä edelleen. Meillä on podettu angiinaa, flunssaa, kuumetta, oksennustautia, noroa, virusperäistä nielutulehdusta, c-streptokokkia (nielussa sekin), lisää oksennustautia, lisää flunssaa ja nyt jälleen Antilla on vatsatauti. Koska Antti aina aloittaa nämä sairastelukierteet, ja me ei todellakaan laiteta lapsia puolikuntoisina eskariin ja kerhoon, niin olen aika vakuuttunut siitä, että pöpöt tulevat eskarista. Olen huomannut siellä aika tehokkaasti räkiviä lapsia muutamaan otteeseen, enkä voi ymmärtää, en ollenkaan, miksi heidän kanssaan ei olla kotona. Vähintään kaksi oireetonta päivää kotona vatsataudin ja noron jälkeen, kuumeen jälkeen ainakin yksi oireeton päivä. Eikö työpaikoilla ymmärretä täällä Pirkanmaalla lapsiperheitä, eikö vanhemmat saa jäädä kotiin lasten kanssa? Onko teillä mielipidettä tästä? Milloin on ok viedä lapsi taas hoitoon, eskariin, kouluun tai kerhoon? Onko teidän hoitopaikoissa ollut puolikuntoisia lapsia? Olipa syy sitten missä tahansa, niin kyllä saisi jo sairastelut riittää. Ollaan koitettu keksiä saikkupäiville kotona aina jotain mieluisaa tekemistä, mutta kyllä 6- ja 4-vuotiaita jo harmittaa, jos ei pääsekään oman kaveriporukan kanssa touhuamaan. Itseäni vähän harmittaa sairastelun vaikutus mun treeneihin, ja mies on myös joutunut olemaan töistä pois, milloin oman sairauden ja milloin lasten tai minun sairaalareissujen takia.

Sairastelujen lisäksi Antille sattui eskarissa pieni välikohtaus pari viikkoa takaperin. Puhuinkin tästä jo Instagramissa aiemmin. Eskarikaverit olivat ulkona kaataneet Antin leikin tiimellyksessä (ja hän oli tässä vaiheessa ihan mukana vielä leikissä), mutta äkkiä leikki muuttuikin rajummaksi, kun kaverit eivät pojan pyynnöstä huolimatta nousseet pois hänen selkänsä ja niskansa päältä. He olivat painaneet myös Antin kasvoja maahan, johon hän tietenkin oli vastannut nostamalla kasvojaan yhä voimakkaammin irti lumenpinnasta. Tämän seurauksena lihakset olivat menneet ihan jumiin niskahartia seudulta, ja päivystyslääkäri totesi myös lievän revähdyksen epäkäslihaksessa. Antti oli tapahtuman vuoksi pois eskarista kaksi päivää, mutta parin päivän rauhallisen oleskelun jälkeen niskahartiaseutu oli taas kunnossa. Viimeisetkin lukot avautuivat tapahtumien jälkeisen viikonlopun hiihtoreissulla, mutta Anttia kyllä selkeästi harmitti, kun kaverit eivät ottaneet tosissaan hänen pyyntöään. Se tässä ehkä eniten harmittaa itseänikin. Vaikka kyse onkin vielä suhteellisen pienistä lapsista, niin aina pitäisi muistaa kuunnella, mitä kaveri sanoo. Hoitajat eivät olleet nähneet tilannetta ollenkaan, mikä tietysti on herättänyt useita kysymyksiä omassa ja mieheni päässä. Toivottavasti tällaista ei sattuisi enää uudelleen, mutta kyllähän poikien leikit välillä aika raisuiksi tuntuu menevän.

Oma sairastelukierteeni tuntuu ihan mitättömältä sen rinnalla, että lapsetkin ovat käyneet läpi jo kaksi-kolme kuumetautia ja yhdet vatsataudit (Antti on tällä hetkellä jo toisessa). Marraskuun alkupuolella sairastuin ihan perusflunssaan, joka nosti maltillisen kuumeen ja aiheutti erityisesti kurkkukipua. Kurkkukipu jatkui vielä kaksi viikkoa muiden oireiden kadottua, jolloin päätin mennä päivystykseen käymään, noin viikkoa ennen joulua. Siellä nuorehko hoitaja hieman epäilevästi tarkasti nielun ja kierrellen ja kaarrellen laittoi kuin laittoikin minulle lähetteen nieluviljelyyn. Viljelystä paljastui pari päivää myöhemmin C-streptokokin aiheuttama nielutulehdus, johon sain penisilliiniallergiani vuoksi Kefexin -kuurin. Tästä alkoi viikkoja kestävä kidutus, johon kuului vatsaoireita, kurkkukipua kipeine proppuineen nielussa, Tays -käyntejä nielupaise-epäilyn vuoksi, turha käynti leukakirurgian puolella, lisää antibioottia ja tämän jälkeen vielä virusperäinen nielutulehdus kruunaamaan koko komeuden. Kun oloni vihdoin parani, sairastuin viisipäiväiseen vatsatautiin. Mutta nyt olen vihdoin pysynyt reilun viikon terveenä, ja todella toivon, että vastustuskyky antibioottien jäljiltä olisi vihdoin palautunut normaaliksi.

Elämä ei ole ollut ihan pelkkää sairastelua, vaikka siltä kuulostaisikin. Minulla on meneillään tälle vuodelle muutamia superhauskoja juttuja, joista en malttaisi olla erossa lainkaan! Kirjoitan tällä hetkellä e-kirjaa, joka tulee pitämään sisällään vegaanisia, vatsaystävällisiä reseptejä ja henkiseen sekä fyysiseen hyvinvointiin ja elämän tasapainon löytämiseen liittyviä juttuja. Lopputuloksen haluan olevan sellainen hyvänmielen kirja, josta niin vegaanit kuin sekasyöjätkin voisivat saada vinkkejä ja inspiraatiota onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Olen kirjan kirjoittamisessa jo hyvällä mallilla, sadasta kirjaan päätyvästä reseptistä 70 on nyt kirjoitettu puhtaaksi ja osa on myös saatu jo valokuvattua. Työtä riittää kuitenkin vielä ihan hulluna, mutta tavoite kirjan julkaisulle onkin vasta ensivuoden vaihteeseen. E-kirja ei ole ainoa hauska juttu, mihin olen päätynyt, vaan nappasin itselleni myös ihan älyttömän hauskan (vaikakin myös haasteellisen) työn erään suomalaisen mediatalon alta, jolle työskentelen projektipäällikkönä vaikuttajamarkkinoinnissa. Olen todella ylpeä itsestäni, ja tämä on just niin mun juttu, että melkein halkean, kun kirjoitan tätä tänne! ÄÄK! Sen vaan sanon, että tavoitelkaa teidän unelmia ja uskokaa itseenne, ja myös itseopiskelu ja itsensä kehittäminen vapaa-ajalla on kannattavaa.

Töiden, lapsiperhe-arjen ja harrastusten lisäksi on tulossa paljon muita hauskoja juttuja jo nyt lähikuukausina. Esimerkiksi Messukeskus täyttyy jälleen ihan huikeista tapahtumista kevään aikana, ja haluaisin osallistua ainakin kamera-, kevät-, lähiruoka ja luomu, sekä lapsimessuille. Työporukan kanssa on tulossa kiva päivä Helsingissä maaliskuussa, ja sisällöntuotantoporukan kanssa hauska päivä Tampereella huhtikuussa. Näiden lisäksi meillä on maaliskuussa seitsemäs hääpäivä, Eetulla huhtikuussa 5-vuotissynttärit, kesäkuun lopussa Eveliina täyttää jo kaksi vuotta ja syksyllä Antti meneekin jo kouluun! Koulunalusta en voisi olla enempää innoissani, mutta sen sijaan kasvavasta taaperosta olen ihan puhtaasti järkyttynyt. Hän on hyvin päättäväisesti lopettamassa imetystaivaltaan ja oppii ihan jatkuvalla syötöllä uusia sanoja ja mitä ihmeellisimpiä taitoja (kuten piirtäminen, laulaminen, tanssiminen, juokseminen, kotileikit, sotaleikit, palapelit..). Olen sanonut varmaan miljoona kertaa, että en haluaisi tämän viimeisen lapsen kasvavan näin nopeasti, enkä millään olisi valmis luopumaan edes siitä ajatuksesta, että meillä on vauva kotona. Ei meillä kuitenkaan enää ole, vaan vahva ja omatoiminen taapero. Eetukin opettelee aakkosia samaa tahtia Antin kanssa, ja Antti on ihan juuri oppimassa lukemaan.

Imetyksen loppuminen mahdollistaa minulle erään pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, eli munasolujen luovutuksen. Olen käynyt jo esikäynnillä Tampereen Ovumialla, ja minut on todettu hyväksi luovuttajaehdokkaaksi. Luovutus aloitetaan sen mukaan, kuinka saamme kromosomitutkimusten tulokset labrasta, mutta viimeistään maaliskuun kuukautiskierron alussa hoidot alkavat. Silloin loppuu myös viimeiset imetykset, vatsanpeitteisiin pistettävät hormonit kun eivät sovi imetyksen kanssa yhteen. Munasolujen lahjoittamisesta tulen varmasti kirjoittamaan kokemuksia sitten, kun sen aika koittaa.

Pääsääntöisesti meille siis kuuluu hyvää; vaikka edelleen sairastelukierre näyttää jatkuvan, niin meillä on kuitenkin kaikki hyvin. Pystymme elämään valitsemamme elämäntyylin mukaisesti, perheessä ei ole vakavia sairauksia ja olemme yhdessä onnellisia. Arki sujuu ja sukulaisetkin ovat pysyneet terveinä, ei kai enempää voi toivoakaan juuri nyt? Meillä on myös paljon asioita, joita odottaa, harrastuksia, joista saamme virtaa ja kavereita, joiden kanssa jakaa elämää. Ja minulla on teidät siellä ruutujen toisella puolella. Kiitos siitä! 🙂

Mitä teidän alkuvuoteen kuuluu? 

Kannattaa käydä seuraamassa mun Instaa (@heidii.susanna), päivittelen sinne paljon ihan arkijuttuja ja pidän mm. Day in life -päiviä storyssa.

Somet
error

Posted by

Moikka! Olen Heidi, 25-vuotias bloggaaja, harrastevalokuvaaja ja kotiäiti Pirkanmaalta. Blogini on kokoelma minulle tärkeitä asioita, kuten kestävän kehityksen mukaista muotia, sisustusta sekä vegaanisuuteen liittyviä teemoja. Myös lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä aiheita käsitellään, ja mukaan mahtuu myös kaikenlaisia onnellisuuteen, terveyteen ja liikuntaan liittyviä teemoja.

Vastaa